История Интересности Фотогалереи Карты О Финляндии Ссылки Гостевая Форум English version Suomeksi
Поиск по сайту:  © Search script adapted from spectator.ru

Suomenlahden sannat.

Jaakko Paavolainen. Lapsuus Kanneljärvellä. - Helsinki, 1982

Pimiäläiset - Terijoki - Huvilat - Inon patterit - Muurilan lentohiekka - Seiskari - Lavansaari


Kesän kohokohtia olivat käynnit Terijoella, jolloin pääsi uimaan meressä. Ja se tiesi myös samalla pitempää automatkaa kuin vain asemalla pistäytyminen. Käynti Terijoella oli samalla vierailu Ilpon kotona pimiäläisillä. Isän nuorin sisko Mari-täti oli kummitätini, asia josta Maritäti aina muistutti.

Vaikka Terijoelle saatettiin ajaa Kivennavankin kautta, matka Uudenkirkon kautta oli lyhyempi, luonnollisempi ja kauniimpikin.

Psykologisesti matka Terijoelle alkoi hetkestä, jolloin auto aseman tienristeyksessä kääntyi vasemmalle, sen jälkeen kun sen sisuksiin oli siinä olevalla kaupalla pumpattu kuohuvaa bensiiniä monta viiden litran lasipöntöllistä. Rata ylitettiin aivan heti, ja sen jälkeen tie alkoi luikertaa kohti metsää ja Hötönmäkeä, sinänsä vielä kovin tuttua retkeilyseutua. Sieltä tie jatkui ylävän mäntymetsän halki länteen päin. Vasemmalle jäi alas Vammeljarvelle vievä tie. Myöhemmin tuli vastaan Mäkienmäelle osoittava tienviitta oikealla. En muista siinä kylässä joutuneeni käymään, mutta näköalat sieltä olivat tiettävästi uljaat.

Heti tämän tienviitan mentyä urhoollinen Studebaker joutui keskittymään suureen tehtäväänsä: nostamaan meidät äkkijyrkkää Virsumäkeä ylös Uudenkirkon kirkonmäelle.

Uudenkirkon kirkolle oli Kanneljärven kirkolta matkaa noin 12-13 kilometriä. Uudenkirkon hautuumaassa oli Liisa-sisarem-me hauta, jolle oli sopiva pysähtyä Virsumäestä selvittyä. Matkan teknisesti jännittävä vaihe oli ohi ja tuntui mukavalta rentoutua. Muutaman kerran kesässä oli toki vietävä kukkia Liisan haudalle. Koko kirkkomaa täällä henki aivan toista tunnelmaa kuin Kanneljärven upouusi kirkkotarha. Puisessa ristikirkossa oli historiallista tuntua ja hautausmaata kiersi ammoin ladottu kiviaita. Monet mustaa, kiiltävää graniittia olevat perhehaudat kertoivat pitäjän vanhan ydinalueen varakkuudesta. Mutta kaikessa vaatimattomuudessaan myös Liisan hauta oli hyvin kaunis. Hautakivi, jossa kuutionmuotoisen jalustan päällä seisoi yksinkertainen risti, oli kokonaan valkoista marmoria. Miten puhtaana se hohtikaan vihreän ruohon ja valkoisten ruusujen ja orvokkien keskellä kesäisen auringon paistaessa vaahteran lehvistön takaa. äiti liikuttui tällä paikalla aina, ja minäkin aistin ihmeellisen epätodellisuuden tunnelman.

Matka Uudeltakirkolta Vammelsuuhun oli kait vajaat pari peninkulmaa. Uudenkirkon laajaa kyläaluetta jatkui pitkään, samoin kuin olisi jatkunut Viipuriin päin käännyttäessä. Oli pakko havaita, miten paljon suurempi paikkakunta se oli kuin Kannel-järvi. Komeita huviloita ja vauraita taloja puutarhoineen ja sireenipensaineen liukui ohi. Nähtiin muun muassa maanviljelyskoulu, jonka johtaja Tuomivaara oli isän puoluetovereita, tosin entisiä, sillä Tuomivaara oli ollut innokkaita IKL:n puuhaajia.

hiekkaranta
Terijoki, Terijoki, hiekkarantasi kun kerran näin, tuo ei mene mielestäin... Niin tällaiselta se tosiaan näytti. Terijoki ja sen ympäristörannat Tyrisevä, Kuokkalaja Ollila olivat ainutlaatuiset Suomessa. Ilmasto-olosuhteet Suomenlahden pohjukassa olivat mitä parhaat. Merivesi ehti kunnolla lämmitä, eivätkä Leningrad ja Kronstadt ainakaan havaittavasti vielä pilanneet vettä. Tsaarinajan huvilat, menneisyyden muistot muodostivat myös ainutlaatuisen romanttiset kehykset kesäparatiisille. Oman lisänsä tunnelmaan toi rajan läheisyys, Kronstadtin siluetti, alitajuinen vaaran momentti, joka kehotti ihmistä kiihkeästi elämään nykyhetkessä.

Sitten tuli vuoro odottaa eräitä kummallisuuksia. Erään huvilan pihalla oli kaksi täysin luonnollisen näköistä henkilöä, toinen pystyasennossa, toinen maassa istumassa ja kirjaa lukemassa. Ne olivat kuitenkin kuvapatsaita tai "nukkia", vaikka sitä ei millään olisi uskonut. Istuva nainen taisi nojata puuhun, ja hän oli valkoisessa kesäleningissä, valkoinen kesähattu päässä. Kesällä ensikertalainen erehtyi niistä varmasti, ja syksyllä ohi ajava jarrutti autoaan. Mutta siinä ne nököttivät ensi lumenkin langettua.

Kun oli edetty itse Vammeljarven alueen ohi, ilmestyi tien läheisyyteen myös Vammeljoki. Vähitellen alettiin lähestyä nähtävyyttä nimeltä "Rakkauden hauta". Se aiheutti naisten taholla puheita. äiti alkoi sepittää sen johdosta jotain kertomusta, josta koskaan ei ole tarttunut päähäni sanaakaan. Rakkauden hauta oli kokonainen pieni rakennus, pieni kirkko, jossa oli torni ja kupolimainen katto. Se oli aivan vitivalkoinen ja kupoli hohti kultaisena. Kun tuo rakennelma kauniina kesäpäivänä kohosi hohtavana syvänvihreän metsän keskeltä syvän sinistä taivasta vasten, se näytti verrattoman kauniilta.

Mutta pian tämän jälkeen tultiin Vammelsuuhun, kohtaan jossa Vammeljoki laski mereen, ja samalla rävähti silmien eteen meri ja rantaviiva ja tunki nenään meren raikas suolainen tuoksu. Sisämaa kaikkosi mielestä heti. Pakahduttava elämänonnen tunne täytti mielen, kun auto hyrisi rantarivieraa pitkin Tyrisevän läpi Terijokea kohti.

Pimiäläisillä oli kaikki autuaallisesti toisin kuin meillä kotona. Ankaran säännönmukaisuuden sijasta siellä vallitsi vapaus, varsinkin lasten elämässä. Siellä valvottiin illalla ja nukuttiin myöhään aamulla, kaikki saattoi olla vähän mullin mallin, mutta vieras tunsi siellä aina olevansa tervetullut ja hän sulautui hetkessä talon tohinaan. Kotona taas äiti suurista teknisistä mahdollisuuksistaan huolimatta aina "jännitti" vieraitaan ja koki ne vaivakseen. Pimiällä "talo eli tavallaan, vieras meni ajallaan".

Pimiäläisten talo oli asemalta vähän matkan päässä Kivennavalle vievän maantien varressa. Se oli itse asiassa huvilatontti kasvimaineen, omenapuineen, virtasipa sen rajaa pitkin pieni jokikin, niin että saunasta saattoi mennä uimaan. Minusta Sasu-sedän ja Mari-tädin asuinpaikka oli hyvin kotoisa ympäristö lasikuisteineen, suurine koivuineenja ulkoliitereineen. Puuhaa se kuitenkin aiheutti talon naisväelle ja lapsille, serkuilleni Ilpolle ja Iitalle. Vanhin poika Uolevi, joka oli muun muassa ollut merika-dettikoulussa, oli kotona vain harvoin. Marin ja Sasun lapsista oli kuollut Tapio-niminen poika. Talon isäntä, sacr. min. kand. Juho Aleksanteri eli Sasu-setä ei koskaan tarttunut ruumiillisiin raatamisiin kasvitarhassa ja muualla. Muistan aina nähneeni hänet täydellisesti pukeutuneena, korkeintaan liivisillään, omiin tehtäviinsä ja ajatuksiinsa syventyneenä. Hän oli kuin itse kiltteys ja lempeys ja hiljaisuus sen lievän hyrskynmyrskyn keskellä, jonka fanaattisuuteen taipuva Mari-täti sai aikaan ja joka osaltaan heijastui myös lasten elämässä.

Kotona Kanneljärvellä pimiäläisistä puhuttiin enemmän kuin mistään muista sukulaisista. Se olikin luonnollista, sillä suhteet heihin olivat läheisimmät. Isä ja Mari-täti olivat sisaruksinakin olleet ikänsä ja elämänvaiheidensa puolesta lähimpänä toisiaan. Ihmeteltiin miten Sasu pienillä uskonnonlehtorin palkoillaan saattoi elättää perhettään ja maksaa velkojaan, joita hänellä oli jo opiskeluajoiltaan. Hän oli näet lähtöisin hyvin tiukoista taloudellisista oloista, vaikka olikin Kivennavan suntion poika. Hänen opintonsa olivat kestäneet kauan, koska hänen oli täytynyt ansaita leipäänsä välillä. Solmiessaan avioliiton hänellä oli jo ikää ja hän oli morsiantaan Maria Paavolaista runsaasti vanhempi. Vaikka morsian olikin kasvanut suhteellisen varakkaassa kodissa, eivät hänen perintönsä lopulta liene olleet kovin ihmeelliset. Mutta se on eri juttu, jota on tässä mahdotonta kertoa.

Varsinkin äiti piti Sasua oikein talousnerona, joka osasi panna penninkin soikeaksi. Tosin hän ei hyväksynyt sitä, että Sasu ei itse koskaan tehnyt raskaita töitä, vaan antoi Maritädin raataa, vaikka tämä oli lähtöisin rikkaista oloista, mutta Sasu-sedän aina sävyisä, kiltti ja kohtelias olemus toisaalta sulatti äitiä. Sitä paitsi äiti ei hyväksynyt Mari-tädin komentoa ja hänen aatteitaan lainkaan. Jos Sasu oli samaa mieltä kuin Mari, se johtui vain siitä, että hän tahtoi olla kiltti vaimolleen. Kaikenlaiset uudet tuulet saivatkin Marin ja Sasun helposti valtoihinsa. Nytkin he olivat kääntyneet oxfordilaisuuteen. Se oli jokin hurmahenkinen liike Englannista, ja äiti antoi siitä sarkastisia lausuntoja, vaikka Englanti olikin kulttuurin tärkeä kotimaa. Lisäksi Mari-täti alkoi yhteen aikaan intoilla kasvissyönnin puolesta ja kaiken lisäksi myös niin sanotun luonnonparannuksen puolesta.

Mutta Mari-täti olikin sairaalloinen. Hänen täytyi käydä kylpylöissäpä hänen terveydentilaansa pidettiin ajoittain jopa kriittisenä. Tämä tietenkin selitti osaksi hänen terveysintoilunsa, joka voimallisten saarnojen muodossa kohdistui meihinkin, kun olimme visiitillä. Tosin Maritäti ei ehtinyt näihin puheisiinsa muutoin kuin ruoka- ja kahvipöydässä.

Myötätuntoa pimiäläisiä kohtaan herätti kotona kuitenkin erityisesti se, että Sasu uskonnonlehtorina oli saanut niellä monta karvasta palaa vanhimman poikansa Uolevin takia. Uolevin pää oli, niin äitikin sanoi, terävä kuin partaveitsi, mutta kun hän oli niin huikentelevainen, niin huikentelevainen... ja niin turhamainen. Merikadettikoulussa oli heti hankittava kaikki mahdolliset ja mahdottomat univormut niin että Sasu sai tehdä velkaa ja hankkia takaajia. Tietysti myös isä oli joutunut mukaan näihin rahoituskysymyksiin.

Sain itsekin todistuksen siitä, mitä äiti tarkoitti. Kerran kun Uolevi saapui meille sukulaisvisiitille, hänellä oli yllään meriupseerin viitta. En ollut voinut kuvitella moista kapinetta enää olevankaan, se kuului selvästi muskettisoturien aikaan. Kädet jäivät siinä aivan piiloon ja miekkakin halaatin alle. Jos joku olisi hyökännyt kimppuun, olisi saanut mitä ihmeellisimmin söheltää tuon lakanan sisässä, ennen kuin olisi saanut miekkansa esiin. Mutta Uolevi suorastaan punastui onnesta tuon tummansinisen viitan kultaisia solkia asetellessaan.

Puhetta Uolevista riitti vuosien mittaan. Huolimatta erinomaisesta opillisesta menestyksestään hänen oli erottava kadettikoulusta vastuuttomien iltalomajuttujen takia. Sen jälkeen hän otti pestin suuriin viljalaivoihin, joita vielä kulki purjein Englannin ja Australian väliä. Oli fantastista kuulla hänen kertovan aalloista, jotka olivat kaupunkitalon korkuisia. Näin Uolevista kehittyi jonkinmoinen purjehduksen asiantuntijana minulle tuntemattomien vaiheitten kautta hän tuli mukaan purjehdukselle, jonka koululai-va Suomen Joutsen teki maailman merillä vähän ennen sodan alkua. Päällikkönä oli Konkola, kun taas Uolevi oli ensimmäinen perämies tai jotain vastaavaa. Biskajanlahdella Suomen Joutsen joutui rajuun myrskyyn ja oli kuulemma melkein tuhon partaalla. Ja meillä kotona kerrottiin, että paatin pelasti itse asiassa Uolevin kylmäverisyysja kokemus. Mutta vaikeahan Konkolan oli jälkeenpäin myöntää neuvottomuutensa vaaran hetkellä, kun kerran oli päällikkö.

Uolevin elämänvaiheet tuntuivat siis perin juurin poikkeavan hänen oman isänsä, kiltin uskonnonlehtorin vaelluksesta. Kun olin vierailullakin parantumattomasti aamuvirkku, meillä oli Sa-su-sedän kanssa aamupuhteella mielenkiintoisia keskusteluhetkiä salihuoneessa, kun toiset vielä nukkuivat ja korkeintaan Mari-täti oli keittiössä askartelemassa aamukahvin parissa. Ne olivat tietenkin lähinnä Sasu-sedän yksinpuheluita. Istuin mukavassa kiikkustuolissa ja hän mieluummin käveli edestakaisin lattialla paperossi toisessa kädessä, kultaiset kellonvitjat liivintaskusta roikkuen. Hän tahtoi kylvää minuun kristillisyyden siemeniä. Hän puhui hiljaa mietiskellen, välillä aina pieneen naurunhihitykseen purskahtaen, Jumalasta, hänen rakkaudestaan ja valtasuuruudestaan, hänen ihmeellisestä johdatuksestaan. Hän erityisesti painotti, miten Jumala on armollinen, jopa niitä kohtaan, jotka häntä vihaavat ja oikeastaan vastustavat. Ja lopulta ei kukaan ihminen oikeastaan ansainnut Jumalan armoa, vaan jokaisessa asui perisynnilli-syys, joka vastusti Jumalaa ja hänen kaikkivaltiuttaan.

En yrittänytkään sanoa vastaan, sillä ei ollut mitään vastaansa-nottavaa. Sasu-sedän puhe oli niin kilttiä, hän niin vilpittömästi halusi selittää, etten voinut ajatellakaan häntä loukata. Tavallaan nautin näiden hetkien tunnelmasta, joka oli niin toisenlainen kuin arkitodellisuus. Varsinkin eräillä talvivierailuilla koin sen selvästi, kun kelmeä aurinko valaisi kuuraisia ikkunoita, mutta sisällä oli lämmintä, halot räiskyivät uunissa ja heleänvihreä joulukuusi omenineen, lippuineen ja kiiltokoristeineen loi pyhäistä tunnelmaa.

Sasu-sedän kautta sain ensimmäisen kosketuksen kristinuskon todellisuuteen. Vaikka kotonakin selitettiin kristillinen arvomaailma elämän perustaksi, se oli kuitenkin kaukainen asia, eräänlainen velvoitus yleensä. Oli käytävä kirkossa ainakin joskus, oltava yleensä rehellinen, kuuliainen, jumalaapelkäävä ja niin edelleen. Mutta jokainen sai sisimmässään ajatella mitä halusi. Sasu-sedän puheissa kysymys ei ollut vain siitä, mitä kristillisyys yleensä oli, vaan siitä mikä oma suhteesi siihen on. Hän uskalsi tarjota kristinuskoa myös omana vakaumuksenaan. Mutta niinhän hänen täytyykin, ajattelin, koska hän oli uskonnonlehtori. Sasu-setä muodosti miellyttävän vastakohdan Mari-tädilleJoka myös tahtoi kummipoikansa mieleen kylvää "hyvää sanomaa", mutta teki sen paljon päällekäyvämmällä tavalla. Ei silti, että olisin siitä sen enempää ärsyyntynyt. Ymmärsinhän, että kaikki tämä pimiäläisil-lä kuului kodin henkeen. Saatettiin lukea ääneenkin jotain hartauskirjaa, ja ateriat aloitettiin rukouksella.

Tuli sitten vihdoin hetki, jolloin lähdettäisiin hiekkarannalle. Kuljettiin kädet täynnä kaikenlaisia kasseja Terijoen cityn halki auringon porottaessa kuumasti jo aamusta. Vaikka Terijoki Kanneljär-veen verrattuna oli kuin kaupunki ja vaikka erään kaupan yllä luki suurin kirjaimin "Paavolainen", ei tuo kuuma katu lainkaan houkutellut, vaan odotin vain meren kohinaa ja tuoksua.

Vihdoin tie alenikin puistoon, jossa oli "kasino". Sen puistomaisen alueen takaa alkoi näkyä hiekkarannan uimakoppeja ja hiekkaa. Ohutta ruohoa kasvoi täällä vielä hiekan keskellä. Sitten alkoivat puurallit, joita pitkin lähestyttiin pukukoppeja. Jossakin kohtaa oli tietenkin maksettava ja saatava uimakopin avain.

Mikä hurmaava näky! Valkeiden uimakoppien kaareutuva rivi oikealla ja vasemmalla, niiden edessä kuin amfiteatterin hohtava vaalea hiekka täynnä ihmisiä ja päivänvarjoja; rantaviiva, joka kaikkialla jatkui horisonttiin; jonkinlainen aallonmurtaja vasemmaila, samoin hyppytorni; harmaanvihreänä kimmeltävä meri,. jonka aalloilla valkeat harjaspäät syttyivät ja sammuivat, ja vihdoin jossakin kaukaisuudessa, utuisessa horisontissa salaperäinen siluetti: Kronstadt. Merituuli hillitsi hehkuvaa lämpöä, joka huokui pukeutumiskoppien edessä.

Tuli kiire riisuutua. Puolisukat olivat kuumentuneet ja karsutta-neet koko matkan. Vihdoin olivat satiinipöksyt yllä ja pääsin juosta kirmaisemaan polttavan kuumalle hiekalle, johon jalkaterät upposivat syvään. Oikeastaan teki mieli vain juosta ja hyppiä, mutta täytyi hillitä itsensä sillä se olisi häirinnyt muita. Kaikki ihmiset astuivat hiekassa arvokkaasti, ja tavallaan pehmeä hiekka määräsikin askeleen luonnetta. Rannalla oli tapana ottaa auringonkylpyjä. Mekin valitsimme jonkin vapaana olevan paikan, jolle saattoi levittää kylpytakin tai suuren pyyhkeen. Minulla ei sellaista ollutkaan, mutta naisväen rantakassit täyttivät vaikka koko autonkin.

En voinut olla oikein oma itseni. Sen sijaan että olisin heti juossut uimaan, yritin noudattaa yleisiä tapoja. Aluksi hiedalle heittäytyminen olikin suurenmoista. Levitin laihat luuni suoriksi ja katselin taivaalle. Täytyi tulla oikein ruskeaksi. Tunsin itseni täysin valkoiseksi nähdessäni, miten yltä päältä ruskeita ihmisiä liikkui hiekalla. Käsitin, etten koskaan saavuttaisi tuollaista ihmeteltävää kauneutta, joka ulottui yhtä tasaisena varpaisiin asti. Helena ja Katrikin tunsivat varmaan samoin. Kasvimaalla kit-kiessään he olivat ehkä saaneet selkäänsä ruskean läntin, mutta muu oli sitten pelkkää valkoisuutta. Isästä ja äidistä ei kannattanut puhuakaan. Isällä ei ollut aikaa maata auringossa, vaikka hän kyllä olisi helposti ruskettunut. äiti taas ei sietänyt aurinkoa liiemmälti. Sen vuoksi hän selittikin, ettei entisaikana hieno nainen saanut ollakaan ruskea, se oli maalaisuuden merkki. Entiset venäläiset aatelisnaiset olivat kuuluisia valkeasta ihostaan.

Mutta Terijoen hiekkarannalla kävelivät luonnollisina valtiaina juuri kaikkein ruskeimmat, ja muiden oli pakko tuntea alemmuutensa. Helena ja Katri syventyivät heti voitelemaan itseään Nivealla, sillä heillä oli vakaa aikomus ruskettua. Meitä monin verroin ruskeampia olivat myös Ilpo ja Ilta, sehän oli luonnollista. Oli kadehdittavaa saada elää Terijoella ja olla rannalla joka päivä.

Maattuani vähän aikaa selälläni, käännyin vatsalleni, ettei iho palaisi liikaa yhdestä kohdin. Tämä on ihanaa, ajattelin, joskin hiukan tapauksetonta. Painoin pään käsivarsilleni ja yritin nukkua. Mutta kirkas valo tunki luomien läpi. Ihmeesti ihmiset viihtyvät tällä hiekalla. Ne makaavat tuntikausia. Kohottauduin kyynärvarsien varaan ja otin kouran täyteen hiekkaa. Miten uskomattoman hienoa se olikaan, mikä ihmeellinen luonnon tuote. Se valui kourastani kuin jauho, melkein pölyten. Ja miten puhdasta se oli. Silmäilin hiekan pintaa. Siinä ei ollut roskia, vain kuivanut kaislan pätkä törrötti jostakin - ja eikös vain jokunen tupakan-tumppi. Ihmiset, jotka työntävät tupakannatsoja tähän hiekkaan, ovat roistoja, tunki esiin mielessäni.

Käännyin vaihteeksi kyljelleni ja silmäilin ympärilleni. Ihmiset makasivat joko silmät ummessa tai lukien. Kuinka joku viitsii lukea hiekkarannalla? Mikseivät ne mene uimaan? Aloin jo vähän pitkästyä. Pyörähdin vatsalleni ja vedin hiekkaan tasaisen pinnan, johon voi kirjoittaa jotain. "Kuljin hiekkarantaan, piirsin nimen santaan", soi mielessäni. Se oli jokin Jori Malmstenin laulu. Miten ohut oikeastaan oli kuivan hiekan kerros! Kun vähänkin kaivoi, alkoi tulla tummanruskeaa, kosteaa hiekkaa. Kaivoin syvän kuopan hiekkaan. Kaikki oikeastaan tuttua hommaa kotipihalta, jossa oli hiekkaa yllin kyllin, mutta täällä kaikki tuntui uudelta. Eräät ihmiset olivat haudanneet koko alaruumiinsa hiekan alle. Minunkin täytyi yrittää samaa. Siinä sai aikaa kulumaan.

Vasta täällä huomasi, kuinka komeita miehiä oli olemassa ja kuinka hyvävartaloisia naisia. Mutta näki myös kaikenlaisia liikkiöitä ja möhömahoja tai aivan laihoja ja ruipeloita ihmisiä. Salaa livahti katse kuitenkin monien naisten ihmeellisiin muotoihin. Eräillä oli "mahottoman suuret" rinnat. Ja eräillä niin pitkät, että ne ulottuivat lähes vatsan päälle. Entäs reidet! Tuolla makasi nainen, jonka reidet olivat paksut kuin pienen petäjän tyvi. Niissä ja naisen pohkeissa oli näkyvissä sinisiä suonia.

Ei, tämä oli sopimatonta katselua julkisella rannalla. Täytyi vilkaista välillä merellekin. Yhtäkkiä silmä tavoitti jotain. Venäläinen sotalaiva kulki siellä keula itäänpäin Leningradia kohti.

Sotalaivan siluetti autereisella merellä oli uskomattoman juhlallinen näky. Syvennyin tuijottamaan sitä. Luulin erottavani vaahdon sen keulakyljessä. Tietenkin se kulki Suomen vesirajan sisäpuolella. Varmaankin se vakoili Suomen rannikkoa, ehkä tätäkin paikkaa. Sotalaiva ja Kronstadt, se oli jotenkin juhlallista. Välistä Kronstadtista kuului jopa tykkien jylinää. Salaperäinen vieras maailma ja kuitenkin niin lähellä!

Omituinen uteliaisuuden ja torjunnan tasapainotila vallitsi ajatuksissani tuon maailman suhteen. Kotona ei Neuvostoliitosta puhuttu paljon. Siksi että tuosta maasta ei voinut puhua. Siellä vallitsi orjuus, typeryys, alkeellisuus ja julmuus. Ihmisiä tapettiin siellä. Se maa oli Suomen vihollismaa ja sieltä voitiin -millä hetkellä hyvänsä hyökätä Suomeen. Suomalaiset olivat aina saaneet taistella venäläisiä vastaan. Jos menisi Venäjälle, tulisi vangituksi. Jo pelkkä ajatus sai karvani nousemaan pystyyn. Puistattava viha käväisi lävitseni. Kuinka kaikki ryssät voisi tappaa, tai ainakin bolsevikit!

Kävimme kerran myös Rajajoen sillalla. Rata Neuvostoliittoon kulki siitä yli. Sillan toisessa päässä näkyi venäläinen vartiomies, yllään omituisen värinen asepuku. Hän oli varmaankin ainoa neuvostoliittolainen, jonka näin ennen sotaa. Katselin uteliaana Rajajokea. Miten pieni se oli, eihän ollut konsti eikä mikään ylittää sitä. Sen toisella puolen oleva maa näytti ihan samanlaiselta kuin Suomenkin puoli, mutta tiesin, ettei se sitä ollut. En voisi mennä sinne vaikka tahtoisin.

Neuvostoliittolainen sotalaiva - varmaankin hävittäjä - liukui vähitellen ohi. Oli aika lähteä uimaan tai ainakin kävelemään sileälle rantahiekalle, jonka kimmoisuudesta jalkapohjat nauttivat. Murtuvien aaltojen äärimmäiset latvavedet huuhtoivat tuota raja-aluetta jatkuvasti ja pitivät sen kosteana. Lämpimänä vesi kihisi varpaissa ja imi hiekkaa jalan alta. Sileä rantahieta ulottui katkeamattomana vyönä varmasti aina Koivistolle asti.

Mutta teki mieli jo veteen. Ranta oli mahdottoman loiva, vesi ulottui ensin vain nilkkoihin, sitten puolisääreen, polviin, reisiin ja vihdoin se loiskui jo haaruksiin. Siinä piti heittäytyä uimaan.

"Voi mahoto, mite hyvä täs o uijja. Ves o iha varrii, vaik o meri. Ai mite hyväst täs pyssyy pinnal, se o näät suolasta. Maku männöö iha väkisellää huuliisi läpi. Ja nai puhasta hiekkapohjaa ei oo missääjärvees, eikä nai suurta. Tuntuu nii hyvältjalkapoh-jiis, iha kutittaa, mut sehäjohtuukii noist pieniisi aaltoloist. Mite tuo hiekka on silviisii asettunt. Tosjaa iha ku laineet oisiit painuneet mere pohjaa ja jääneet siihe hiekkaa. Ku ei uo yhtää kivvee eikä roskiikaa missää", paitsi iha rantaviivaas vähä. Ai mut tuos kasvaa yks vaaleevihree kasvi pohjaas kii. Ku ei vaa ruppeis siit leviämmää."

Uin syvemmälle ja sukeltelin välillä tutkiakseni pohjaa. Vihdoin syvyys alkoi olla liian suuri. Veden paine koski korviin ja ilma tahtoi loppua keuhkoista. Joskus tuntui, ettei syvyydestä pääsisi-kään pois. Pinta kiilui vaaleana aukkona jossain hyvin kaukana ja ilman puute oli vähällä pakahduttaa. Mutta hätääntyminen antoi voimaa, temmoin ylöspäin rajusti, ja vihdoin keveni, työnnyin pinnan yli korskuen kuin hylje tai muu vesieläin.

raja-aluetta jatkuvasti ja pitivät sen kosteana. Lämpimänä vesi kihisi varpaissa ja imi hiekkaa jalan alta. Sileä rantahieta ulottui katkeamattomana vyönä varmasti aina Koivistolle asti.

Mutta teki mieli jo veteen. Ranta oli mahdottoman loiva, vesi ulottui ensin vain nilkkoihin, sitten puolisääreen, polviin, reisiin ja vihdoin se loiskui jo haaruksiin. Siinä piti heittäytyä uimaan.

"Voi mahoto, mite hyvä täs o uijja. Ves o iha varrii, vaik o meri. Ai mite hyväst täs pyssyy pinnal, se o näät suolasta. Maku männöö iha väkisellää huuliisi läpi. Ja nai puhasta hiekkapohjaa ei oo missääjärvees, eikä nai suurta. Tuntuu nii hyvältjalkapoh-jiis, iha kutittaa, mut sehäjohtuukii noist pieniisi aaltoloist. Mite tuo hiekka on silviisii asettunt. Tosjaa iha ku laineet oisiit painuneet mere pohjaa ja jääneet siihe hiekkaa. Ku ei uo yhtää kivvee eikä roskiikaa missää", paitsi iha rantaviivaas vähä. Ai mut tuos kasvaa yks vaaleevihree kasvi pohjaas kii. Ku ei vaa ruppeis siit leviämmää."

Uin syvemmälle ja sukeltelin välillä tutkiakseni pohjaa. Vihdoin syvyys alkoi olla liian suuri. Veden paine koski korviin ja ilma tahtoi loppua keuhkoista. Joskus tuntui, ettei syvyydestä pääsisi-kään pois. Pinta kiilui vaaleana aukkona jossain hyvin kaukana ja ilman puute oli vähällä pakahduttaa. Mutta hätääntyminen antoi voimaa, temmoin ylöspäin rajusti, ja vihdoin keveni, työnnyin pinnan yli korskuen kuin hylje tai muu vesieläin.

viihtyisää uida kauemmas ulapalle, heittäytyä kellumaan ja ajautua rantaa kohti aaltojen keinussa kuin ajopuu. Nousevan mainingin työntövoima täytti mielen oudolla hurmiolla. Siinä heijastui luonnon ikuisuusvoima, se sama, jonka jokainen purjehtijakin merellä saa kokea.

Kun olin kyllästynyt vesipetona olemiseen, hoipuin takaisin hiekalle, jossa makaaminen sai uutta sisältöä siitä, että tuli aivan hiekkaiseksi. Sitten tuli jo aika käydä puhvetissa. Se oli omalla tavallaan myös suuri kohokohta, sillä limonaatija paakkelsi maistuivat nyt uskomattoman hyviltä. Vielä paluu rannalle, käynti tai pari vedessä, ja poislähdön aika oli tullut. Se oli paluuta arkeen. Kuten silmät sumenivat tullessa kirkkaasta päivänpaisteesta pukukopin hämäryyteen, samalla tavoin musteni mieli. Seurasi kurja kamppailu kaikkien pyhävaatteiden kanssa, jotka nyt olivat pelkkää kidutusta. Tukka oli suolasta takkuinen ja ihoa alkoi kuumottaa heti, kun paita oli päällä. Hiekkaa oli jäänyt joka paikkaan: haaruksiin, takapuoleen ja etenkin varpaisiin. Ja lattialla oli kosteaa hiekkaa. Sukat olivat menneet väärin päin, niitä ei tahtonut saada jalkaan, niiden sisään jäi hiekkaa. Kun golfhousutja muut hienoudet vihdoin olivat päällä, tuntui kuin ei olisi koskaan uinutkaan. Kengät suorastaan polttivat jaloissa...

Mutta joka kesäjajoka kerta, kun auton nokka kääntyi Terijoen suuntaan, mieli paloi tuohon kesäparatiisiin yhtä hartaasti.

Kävimme hyvin harvoin Kellomäen tai Kuokkalan rannoilla, vaikkeivät ne rantansa puolesta liene kovin paljon jääneet jälkeen Terijoesta. Kuokkala sai meillä uutta sisältöä siinä vaiheessa, kun ilmeni, että enolla, pysyvästi vanhaksi pojaksi luullulla, oli "daami", joka vietti lomaansa ratsastusleirillä Kuokkalassa tai niillä main. Se kuulosti jo jokseenkin mahtavalta, jonkinlaiselta yläluokan elämältä, josta meidän kotonamme ei ollut aavistustakaan.

Tietenkin Terijoen-matkojen yhteyteen liittyi alitajuisesti tietoisuus "makeasta elämästä", joka velloi merenranta- ja kylpyläelämän liepeillä. Kasinon äärellä saattoi päivälläkin nähdä hienosti pukeutuneita keski-ikäisiä naisia, tyylikkäitä nuoria herroja ja tukevia, äveriään näköisiä vanhempia herroja, jotka polttelivat sikaria. Mutta se kaikki oli kovin kaukaista. Ei edes syömistä kasinolla juuri harrastettu. Ilpokin oli aivan liian nuori jotta hänellä olisi ollut kosketuksia kasinoelämään. Silti hän minusta tuntui suhteellisesti paljon viisaammalta ja kokeneemmalta kuin itse olin. Hän osasi arvioida elämää paljon syvemmin ja kriittisemmin. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi. Terijoella oli sitä paitsi tyttöjä paljon enemmän kuin Kanneljärvellä. Ainakin myöhempinä kesinä Ilpo jo katseli heitä. Hän kuvitteli tuntevansa muun muassa Liisa Tuomen, joka jonakin kesänä oli keskipiste paikkakunnalla. Rakastuin Ilpon selitysten perusteella Liisa Tuomeen, vaikken ollut koko tyttöä nähnytkään.

kirkko
Terijoen uusi kreikkalaiskatolinen kirkko valmistui 1913 keskeiselle paikalle Kuokkalan rantatien ja viertotien risteykseen. Ensimmäinen ortodoksinen kirkko oli rakennettu jo 1881. Suomen Rivierallahan viettivät kesiään tsaarinajan lopulla kymmenettuhannet venäläiset. Tuskin kukaan on ihailematta katsellut tätä rakennusta. Sitä on pidetty kauneimpana Suomen kaikista kreikkalaiskatolisista temppeleistä. Kirkon rahoittivat rikkaat pietarilaiset kauppiaat, joista monilla oli loistohuviloita Terijoella. Ei ihme, että juuri kirkon rakentamisen aikoina nousi esiin kysymys Uudenkirkon ja Kivennavan luovuttamisesta Venäjälle.

Ilpo osasi soittaa myös pianoa tavalla, joka herätti minussa kateutta, vaikka huomasinkin, ettei hänellä ollut edellytyksiä päästä kovin pitkälle. Hän oli liian levoton ja monitoiminen alistuakseen säännölliseen harjoitteluun. Itse asiassa hän osasi perusteellisemmin vain Merikannon Kesäillan valssin. Myös Uolevi osasi soittaa. Hän oli ensimmäinen jonka olen kuullut soittavan "jatsia", mitä se nyt tarkemmin sanottuna olikin. Se tuntui minusta valtavan rohkealta ja vallankumoukselliselta. Ei kukaan voi muistella eteläistä Karjalan kannasta puhumatta siitä romantiikasta, jonka tsaarin aika oli jättänyt sen maankamaralle. Se oli tietysti meidänkin perhekuntamme varttuneemman väen jatkuvan ihailun, ihmettelyn ja lähes kultillisen huomioinnin kohteena. Rannikon kaikki huvilaerikoisuudet, aina "pitsihuvilaa" tai Ilja Repinin kotia myöten olivat tuijotuksemme kohteita. Autoa hiljennettiin niiden kohdalla. Vaellettiin tietysti Raivolan leh-tikuusimetsässä, jonka Katariina II oli perustanut saadakseen hyviä mastopuita. Poikettiin "Vulinassa", pirun ynnä muiden kauhuolentojen kuvia täynnä olevassa puistossa, jonka joku originelli aatelismies oli antanut luoda. Nämä nähtävyydet olivat minullekin suuria elämyksiä. Mutta ikäkauteni vain oli sellainen, etten voinut omaksua tuota kulttuuria sillä tasolla millä aikuiset siitä puhuivat. Olin iässä, jossa "poika elää elämäänsä". Tuo haltioitunut ihailu, joka oli aikuisten huulilla, vain tympäisi ja sammutti mielikuvituksen. Oikeastaan vain Terijoen venäläinen kirkko valkoisine seinineen ja sinisine sipuleineen vaikutti niin, että sen kauneutta sinänsä teki mieli ylistää. Mutta huvilat "estetiikkana" ja kulttuurihistoriana ikävystyttivät. Olisin tietenkin halunnut seikkailla noissa pihoissa ja puistoissa, vakoilla huviloissa asuvia ihmisiä, kiipeillä niiden katoilla ja kuisteilla, patsaissa ja pilareissa, ulokkeilla ja nikamilla. Mutta auto ajoi säälittä kaiken ohi.

Kun Terijoen suurenmoista rantarivieraa ajettiin länteen päin, tuli ensin vastaan Tyrisevä, sitten Vammelsuu ja Metsäkylä ja vieläkin pitemmällä Ino ja siihen liittyvä Inonniemi kuuluisine pattereineen. Inon mahtavat linnoitukset oli Tarton rauhansopimuksessa määrätty hävitettäviksi, mikä oli tapahtunutkin. Minun oli mahdotonta ymmärtää, mikä voima oli voinut rikkoa mahtavat terässeinämät ja tykkijalustat. Mutta siellä nuo betonimassat, ruostuvat tykit, käytävät, kellarit, sisäpihat ja vallitukset lojuivat enemmän tai vähemmän murskattuina autiudessa ja yksinäisyydessä. Teimme sinne retkiä muutaman kerran. Kerran tavoitimme englantilaisen tai amerikkalaisen filmausryhmänkin, joka suurine kameroineen kierteli valleilla. Jostakin syystä Inon patterien historia ei kotona koskaan ollut tarkemmin esillä. Sen vuoksi tuijotin noita raunioita kuin jotakin mahtavaa muinaiseläintä, voimatta käsittää niiden olemassaolon syytä. Kuka ne oli rakentanut ja miksi? Ja miksi niitä ei kunnostettu, kun ne olivat Suomen maaperällä?

patterien
Inon patterien rauniot muodostivat nähtävyyden, joka mykisti ensikertalaisen. Tätä Pietarin suojaksi tarkoitettua linnoitusta alettiin rakentaa kesällä 1909; maailmansotaa edeltänyt suurpoliittinen jännitys oli tällöin jo korkealla. Vapaussodan päätösvaiheessa venäläiset olisivat mielellään jääneet Inoon, jota pitivät Pietarin puolustukselle välttämättömänä, mutta suomalaiset vetosivat Saksaan, jonka uhkaavat toimet taivuttivat venäläiset tyhjentämään alueen. He poistuivat Inosta 15.5.1918 räjaytettyään suurimman osan pattereista hajalle. Tarton rauhassa Suomi lupasi olla linnoittamatta Inoa uudelleen. - Kävimme aina silloin tällöin Inossa. Kuvassa isä poseeraa autoilijan lakki päässä eräällä sen linnakkeista.

Kerran vierailin Inon pattereilla Reimanin Erkin kanssa. Hänellä oli monia harrastuksia, ja häntä olivat muun muassa alkaneet kiinnostaa tykit ja ruuti. Hän halusi kerätä ruutia Inosta. Sitä kuulemma löytyi jatkuvasti Inon käytävistä ja maaperästä. Erkki pyysi minua mukaan pyöräretkelle sinne. Sain kotoa luvan, ja niin ajoimme Mustanmäen ja Sykiälän kylien kautta Inoon ja todella myös löysimme ruutia. Olin tietenkin epäillyt Erkin tietoja, mutta olihan retkelle aina mukava lähteä. Se olikin pisin tekemäni pyöräretki.

Vammeljoki
Vammelsuu, muistojen paikka kaikille kannakselaisille ja Terijoen kylpylävieraille. Siinä Vammeljoki laskee mereen. Vammeljoki tuli Uudenkirkon Vammeljärvestä, joka puolestaan sai vettä sekä Kanneljärvestä että Suulajärvestä. Kaikki nämä seudut olivat venäläisten huvilavieraiden suuressa suosiossapa valtava määrä maita oli kauppojen kautta siirtynyt venäläisille ennen itsenäisyyttä. Mm. Kanneljärvellä kierteli muuan Savialov, joka osti maita tietyllä hinnalla käymättä niitä edes katsomassa.

Saatan vain hämärästi muistaa kohdan, josta ruutia löytyi. Olimme kuin jossakin käytävässä suurten betonijärkäleiden alla, mutta käytävän maapohja oli kuitenkin täynnä hiekkaa. Tuosta hiekasta joka tapauksessa seuloimme esiin viivoittimen tapaisiksi levyiksi prässättyjä ruudinkappaleita, väriltään viheriänharmaita. Erkki sanoi, että ne olivat tykinruutia. Paljon sitä ei ollut, mutta kertyi sitä kuitenkin ruskea paperipussillinen, joukossa 10-15 sentin mittaisiakin levynkappaleita. En tiedä, mihin kokeiluihin Erkki tämän saaliin lopulta käytti, mutta palattuamme poltimme yhden kaistaleen Erkin kodin pihalla olevassa pienessä hiekkakuopassa. Erkki työnsi levyn hiekkaan, niin että yläpää vain näkyi ja sytytti sen. Iloisesti suihkaten se liekehti kolossaan.

Inonniemestä rantaviiva kulki pitkään lähes suoraan länttä kohti. Maantie kulki rannan suuntaisesti ja vastaan tuli pitkä riutta erinimisiä kyliä: Himottula, Vohnala, Vaikkala, Jorola, Hannila, livanala, Elinälä, Anttonala, Uskila, Sortavala ja vihdoin Seiväs-tö, jossa oli majakka. Seivästöllä rantaviiva kääntyi ensi kertaa jyrkästi pohjoiseen ja tie samoin. Se alkoi kiivetä Koiviston korkeudelle. Mutta ranta pysyi näilläkin seuduilla hiekkaisena. Ja kun oli tultu Seivästöltä noin peninkulman verran Koivistolle tai paremminkin Humaljoelle päin, tie osui meren ja pitkänomaisen Kipinolanj arven väliselle kannakselle. Siinä oli Muurilan kylä ja ennen kaikkea Muurilan lentohiekka-alue.

Isä oli joutunut tekemisiin Muurilan lentohiekan kanssa Etelä-Karjalan taloudellisten elvytystointen yhteydessä. Lentohiekka oli hitaasti vallannut metsähehtaarin toisensa jälkeen ja aiheuttanut sikäläisille, muutenkin vaikeuksissa oleville asukkaille tappioita. Yritykset sitoa hiekkaa erilaisin ruohoin olivat epäonnistuneet. Olin kerran isän ja erään pienen virallisen retkikunnan mukana asiaan tutustumassa. Ja oli totinen tosi, että eräät petajämetsiköt olivat jo metrin syvältä hiekassa, ikään kuin hangessa, eikä tuon hiekan tulosta ollut kulunut pitkiä aikoja.

Mutta samalla isä oli nähnyt, mikä mahtava merenranta-alue samainen Muurilan lentohiekka toisaalta oli, se osa, joka ammoisista ajoista oli ollut hiekan alla eikä kasvanut mitään. Hän tahtoi viedä meidät sinne ja näki jo mielikuvituksensa silmin, miten Muurilan hiekkarannasta kerran tehtäisiin Suomen ja ehkä Skandinavian suurin merikylpyläalue. Ja tosiaan, pientä olivat Terijoen sannat Muurilan hehtaarien laajuisten hieta-aavikoiden rinnalla. Kerrassaan uupui, kun eväskassien kanssa tarpoi pehmeässä hiekassa.

Muurilassa oli monenlaisia vyöhykkeitä: aivan avoin rantahiekka, taustalla "savanni" eli hiekka-aavikko, jossa siellä täällä oli keitaana jäljellä jokunen puu ja lopuksi hietapohjainen metsikkö. Merenpohja rannassa ei ollut niin heleätä hietaa kuin Terijoella, vaan soraisempaa, mutta senhän ymmärsi, ja asia olisi ollut melko vähällä vaivalla autettavissa.

Kaakkoisen kannaksen rantaväestön suurin taloudellinen ongelma oli tietenkin entisen Pietarin-kaupan tyrehtyminen. Olen myöhemmin tullut tietämään, että isä jo 1926 teki valtiopäivillä aloitteen, että tälle kalastajaväestölle neuvoteltaisiin Venäjän kanssa erioikeus myydä kalaa Leningradiin, mutta tämä aloite hautautui vähin äänin. Selitettiin, että asia täytyy liittää laajempiin kauppa-neuvotteluyhteyksiin. Aloite arvattavasti värähdytti muitakin talouspiirejä pitkin Suomenlahden rantoja. Tällainen koivistolaisille tai Seiskarin ja Lavansaaren asukkaille myönnettävä erikoisetu olisi ymmärrettävästi ollut kadehdittava muiden kannalta. Mutta toisaalta nämä juuri olivat suurimmissa vaikeuksissa.

Pääsin kerran isän kanssa Seiskariin, jossa isällä oli jokin kokous. Se täisikin olla ensimmäinen merimatkani, ja tunsin suurta jännitystä. Lähdimme Koivistolta ja sattui tuulinen päivä. Laiva keikkui avomerellä melkoisesti. Eräs nainen, joka oli rannassa ostanut viinimarjojaja syönyt niitä matkalla, tuli kipeäksi ja antoi ylen. Olin itsekin syönyt askin viinimarjoja, mutta pysyin terveenä ja tunsin suoranaista ylpeyttä "merikelpoisuudestani".

Rajajoki
Tulihan käytyä Rajajoellakin. Seisomme sen partaalla, sisareni ja minä. Mietteet tällä paikalla saattoivat olla vain yhdenlaiset: mikä valtakuntien välinen raja tämä oli olevinaan, kun se oli kapeampi kuin Soltai-joki Kanneljärvellä. Siitä saattoi melkein kahlata yli ja jos ui, niin muutama veto riitti. Kun raja Tarton rauhan jälkeen lopullisesti sulkeutui, jatkui illegaalinen liikenne Rajajoen yli runsaana.

Myös Seiskarin hiekkarannat olivat mahtavat. Niitähän on yli kolme kilometriä ja monesti niin leveälti, että saa tarpoa kauan metsänrajasta rantaan. En ihmetellyt, että Malmsten oli vaivautunut säveltämään valssin Seiskarin Siiri. Seiskarilaiset koettivat kalastuksen ohella houkutella kesävieraita saarelleen. He tarjosivat pienten talojensa idyllisiä huoneita vuokralle ja pitivät vieraita täyshoidossa. Mutta oli kokonaisia erillisiä mökkejäkin vuokralla.

Seiskarin autio ranta-alue oli itäänpäin, kylä taas sijaitsi länsirannalla. Paitsi että talot olivat pieniä, kylä muutenkin teki sadunomaisen vaikutuksen. Kiviset aidat ympäröivät pieniä peltoja ja kylätie mutkitteli aivan talojen nurkitse. Omenapuut ja muut puutarhakasvit lisäsivät viihtyisyyttä. Mutta vaikka kaikki oli niin herttaista, veneet ja verkot ulappaa vasten kuin maalauksia, en osannut saarelaisten elämää kadehtia. Eipä ollut saarelta juuri mihinkään menemistä.

Suora etäisyys Koivistolta Seiskariin oli noin neljäkymmentä kilometriä. Seiskarista noin kolmekymmentä kilometriä länteen oli paljon suurempi saari: Lavansaari. Väliin mahtui kuitenkin Seis-kariakin pienempi Peninsaari. Lavansaaressa en tullut käyneeksi kuin kerran sen satamassa, jossa eräässä paviljongissa juotiin kahvit. Muuten tämä reissu oli hyvinkin elämyksellinen. Varsinaisena ohjelmana oli tutustuminen rannikkovartioston uusimpiin aluksiin, VMV-veneisiin. Olin mukaanpääsystä enemmän kuin onnellinen. Mielestäni VMV oli suuri sotahirviö, jolla voisi hyökätä minkä tahansa vastustajan kimppuun. Siinähän oli tykkikin etukannella. Mutta ennen kaikkea siinä oli moottori tai moottorit, jotka antoivat sille valtavan nopeuden. Ja tätä nopeutta näytettiin. Paatti lähti kuin lentoon koko runko väristen ja sen kokka iski vastaantuleviin aaltoihin sellaisella voimalla, että pelkäsi koko aluksen pirstoutuvan. Mutta silti kiitäminen raikkaassa merituulessa oli verratonta. Ymmärsin miksi Pimiän Uolevi niin oli halunnut päästä merille.


Последние комментарии:





История Интересности Фотогалереи Карты О Финляндии Ссылки Гостевая Форум   

Rambler's Top100 page counter ^ вверх


© terijoki.spb.ru 2000-2016